Nöyryyttämisen kulttuurin nousu katkaistava
Erityisesti sosiaalisessa mediassa on edelleen nousussa nöyryyttämisen kulttuuri, missä pyritään jatkuvasti nöyryyttämään vastakkaisen mielipiteen omaavia ihmisiä. Ei pyritä pelkästään osoittamaan heidän ajatuksensa vääriksi vaan tekemään se mahdollisimman ilkeällä tavalla saaden vastustaja naurunalaiseksi ja näyttämään tyhmältä. Itse keskustelussa olevan asian ohittaakin joku tarve nolata vastustaja julkisesti. Yhä voimakkaammin sosiaalisesta mediasta on tullut jonkinlainen pahan olon purkautumiskanava, millä lienee sekä positiivisia että negatiivisia vaikutuksia.
Jani Kaaron kolumni: Nöyryytyksen tunne on miltei pahinta mitä on
Innoittajana tälle blogille ja sysäyksen pitkästä aikaa jälleen kirjoittaa blogi toimi Jani Kaaron mainio kolumni Ylellä. Kolumnissaan hän kirjoittaa:
”Israelilaisen filosofin, Avishai Margalitin, mukaan sivistyneen yhteiskunnan tunnusmerkki on se, että sen jäsenet eivät nöyryytä toisiaan. Säädyllisen yhteiskunnan tunnusmerkki taas on se, että yhteiskunnan instituutiot eivät nöyryytä kansalaisiaan. Kun katson ympärilleni, herää kysymys: Onko meillä kumpaakaan?”
”Filosofi Margalitillla on ratkaisuehdotus, joka löytyy hänen vuonna 1996 julkaistusta kirjastaan The Decent Society (siirryt toiseen palveluun). Margalit ehdottaa, että rakentaisimme yhteiskuntamme uuden perusprinsiipin varaan. Tuo prinsiippi olisi: Älä nöyryytä! Samalla tavalla kuin yhteiskuntamme on nyt rakennettu vapausperiaatteen ympärille – kaikille on taattava mahdollisimman laajat vapaudet kunhan ne eivät rajoita toisten ihmisten samanlaisia vapauksia – voimme rakentaa yhteiskunnan sille periaatteelle, että vältämme kaikissa tilanteissa toisten nöyryyttämistä.”
Tällainen utopistinen ja idealistinen yhteiskunta tuskin on mahdollinen, mutta olisiko mahdollista kääntää kehityksen kulku ja ottaa askelia parempaan suuntaan? Lailla ja säännöillä se ei tule onnistumaan vaan itse kunkin toiminnan sekä yleisen mielipiteen muutoksella.
Nöyryytyksen karut vaikutukset
Itse uskon somessa tapahtuvan jatkuvan nöyryyttämisen johtavan yhä huonompiin seurauksiin näkyen myös somen ulkopuolella. Joillekin netissä tapahtuva kiusaamiseksikin luokiteltava toiminta voi olla liikaa ja johtaa ikäviin tekoisin myös ulkopuolella.
Jossain pienessä ryhmässä tai piirissä reaalimaailmassa tapahtuva nöyrytys on helpommin käsiteltävä kuin julkinen laaja nöyryytys mediassa. Tuntuu siltä, että some on tuonut aikuisiällä joillekin jopa mieleen vanhat koulukiusaamisen ja nöyryytyksen ajat.
Itse en usko tästä seuraavan paljoakaan hyvää. Suomessa emme onneksi vielä näe esimerkiksi hallituksen tai presidentin taholta vastaavaa toimintaa kuin USA:ssa, missä Trump hallintoineen on laajentanut nöyryyttämisen sosiaalisessa mediassa jo ylimmälle valtiolliselle tasolle. Onneksi olemme vielä ainakin tässä parempia, vaikka osa kansanedustajista alkaakin mielestäni jo lipsua väärälle puolelle.
Suomalaiset eivät ole tunnettuja erityisen vahvasta itsetunnosta ja siten monilla lienee vaikeuksia ohittaa tapahtumat somessa olankohautuksella ilman kolhuja. Itse olen ollut näkevinä Suomessa jotain samankaltaisuuksia Japanin kaltaiseen kunniaa korostavaan kulttuuriin. Pelkään pahaa, että tulemme näkemään vielä paljon ylilyöntejä, jotka ovat lähtöisin sosiaalisessa mediassa alkaneesta kaltoinkohtelusta, mutta jonka seuraukset ulottuvat myös sen ulkopuolelle.
Enemmän hyvää kuin pahaa
Sananvapaus ja mielipiteenvapaus ovat tärkeitä arvoja. Sosiaalinen media on antanut meille itse kullekin mahdollisuuden osallistua keskusteluun ja tuoda julki ajatuksiamme.
Ainakin itseni tuo Kaaron kolumni sai miettimään käytänkö tätä mahdollisuutta rakentavasti ja muita ihmisiä kunniottaen sekä välttäen tahallista nöyryyttämistä – en aina, mutta pyrin parempaan.
Viime kuukausina olen yhä vähemmän osallistunut ja kirjoittanut sosiaaliseen mediaan kuten tänne Puheenvuoroon. Tunnen tässä blogissa kuvatun kehityksen jopa voimistuneen. Jollakin tapaa mittani täyttyi enkä koe sillä olevan vaikutusta ja myös vievän liikaa energiaa. Etsiskelen muita tapoja vaikuttaa ja saada positiivista muutosta aikaan.
Toivottavasti suunta saadaan käännettyä ja olisimme kunnioittavampia toisillemme.
Kuinka esimerkiksi tästä voi muistuttaa nöyryyttämättä ketään? ”Prince of Whales” – Pitäisikö nauraa vain itsekseen?
Ilmoita asiaton viesti
Jaa-a, ei taida olla minulla vastausta tähän. Kritiikkiähän en halua poistettavan ja toisaalta henkilöiden korkeassa julkisessa asemassa tulee kestää enemmän. Ja pitäisi kait olla tarkempia somessa…
Ilmoita asiaton viesti
Hyvä ja aiheellinen blogi. Olen samaa mieltä myöskin siitä, että toisten nöyryyttäminen ja ilkeilyt ovat täällä paljon lisääntyneet. Katkeria ihmisiä on nähtävästi myöskin nyt enemmän, jotka purkavat vain pahaa oloaan muihin… Huomionarvoinen seikka onkin kuinka vähän löytyy blogisi suosittelijoissa näitä ilkeilyn pahimpia harrastajia…:) Se vaikuttaa minuun niin, etten viitsi juuri enää blogeja paljonkaan lukea. Itseeni kohdistuvia heittoja taas en juuri noteeraa, kun ikä tuo onneksi suvaitsevaisuutta enemmän kuin ennen.
Ilmoita asiaton viesti
Luin suosittelijat uudestaan läpi, ja vedän sanani takaisin. Ei heitä ollut vielä ainakaan yhtään mukana.
Ilmoita asiaton viesti
Ihana Kaija, sinussa on samaa kuin Lenita Airistossa, eli todellakin puolustat hyvää käytöstä ja hyviä tapoja. Uuden Suomen ”suvaitsevaisto” on ollut kuin lapset ilman kunnon kotikasvatusta. Ei ole voinut kuin hämmästyneenä seurata kuinka alas aikuiset ihmiset ilkeilyissään voivat mennä.
Pohjanoteeraus oli Kai Niemeläisen blogi, josta en edes tehnyt ylläpidolle ilmoitusta, koska halusin nähdä kuka mitäkin kirjoittaa ja kuka mitäkin suosittelee.
http://kainiemelainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/272…
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos kohteliaisuudesta Ritva. Täytyypä vilkaista vielä myöskin tuo Niemeläisen blogi, että tiedän missä täällä mennään ja kuinka pitkälle ylläpito joustaa joissakin toisissa aiheissa.
Ilmoita asiaton viesti
Laitoin nyt ylläpidolle kommenttia, niin saa tietää nykyisestä moderointilinjasta.
”Nyt kun täällä on blogeja alettu poistelemaan, niin kävisittekö läpi tämän Kai Niemeläisen blogin.
Onko keskusteluaihe sopiva ja onko useat kommentit sopivia?
Haluan tietää, että onko Uuden Suomen linja nykyisin tämä.
Ystävällisin terveisin,
Ritva Puolakka”
Ilmoita asiaton viesti
Luin Niemeläisen blogin uudestaan ja täytyy sanoa, että on ihme, ettei sitä aikanaan jo poistettu. Ihmiseen suoraan käyminen ja puhdas ilkeily, ei luulisi olevan tämän alustan arvolle edes sopiva. Blogin aiheenakin vastoin kaikkia normaaleja odotuksia ja vieläpä Uudelta Suomelta, jolla sentään on ollut joskus kunniakas ja arvokas tausta.
Ilmoita asiaton viesti
Armeijassa tuo nöyryyttäminen oli ainakin vielä 60-70-luvuilla arkipäivää, nykymenosta en tiedä. Sotien jälkeen armeijan johtamisopit siirtyivät myös koulu- ja työelämään ja varsinkin suomalaisessa työelämässä tuo käskyttäminen, joka usein on samalla nöyryyttämistä, elää edelleen sitkeästi ja on kaukana modernista johtamisesta.
Ilmoita asiaton viesti
Onhan tuo armeija käsittääkseni muuttunut paljon parempaan suuntaan, mutta paljon vanhaakin on jäljellä joissain paikoissa. Jos itsekin RUKin käyneenä mietin 90-luvun vaihteen siellä saamiani oppeja, niin aika rajatusti sieltä voi käyttää nykyajan työelämässä.
Suomalainen työelämä laahaa mielestäni edelleen paljon vaikkapa länsinaapurin perässä näissä asioissa. Olisi hyvä ymmärtää näitä ns pehmeitä arvoja vaikkeivät ne ole niin helposti mitattavissa. Huonon johtamisen on kuitenkin arvioitu maksavan miljardeja. Lisäksi tässä tuntuu olevan melkoisia eroavaisuuksia ikäluokkien välillä.
Monasti olen näitä tilanteita nähnyt työelämässä, jossa nöyryytetään pomon taholta julkisesti. Valitettavan usein jonkinlainen pelko ja välinpitämättömyys myös johtaa siihen, että katsotaan vain sivusta puuttumatta asiaan.
Ilmoita asiaton viesti
Itse en ole ollut kunnan tai valtion töissä. Jotenkin minulle on tullut sellainen tuntuma, että niissä ei ole johtoa ollenkaan. On ammattinimikkeitä, joissa on johtaja tai päällikkö. Sellaista työnantajan edustajaa ei ole joka voi ottaa tai erottaa työntekijän.
Tämä meni nyt nöyryyttämisestä hieman sivuun.
Ilmoita asiaton viesti
Olenpa edellisen kanssa täysin eri mieltä; palvelin 60 – 80-luvun loppupuolille armeijassa. En vain tullut havainneeksi tuommoisia ilmiöitä … yleisesti.
Aina pyrin aivan henkilökohtaisesti opettamaan kannustavasti ja kehittävästi joukkuettani opetustavoitteisiin pääsemiseksi.
Otan esimerkin. Eräänkin kerran harjoituksen opetustavoitteena oli joukkueen hyökkäys. Periaatteet joukkueelle olivat jo oppitunneilla tulleet selväksi.
Harjoitusaikaa oli koko päivä.
Olin jo muonavarastolta kuitannut lenkkimakkaraa melkoisen määrän.
Joukkueelle ilmoitin harjoitusmaastossa; harjoittelemme, kunnes opetustavoite saavutetaan, jos saavutetaan nopeammin, lopun aikaa voimme vaikka paistaa lenkkimakkaraa tulilla ja illalla sitten lähteä kasarmille.
Uskomattoman nopeasti pojat omaksuivat opetustavoitteet ja lenkkimakkara kärysi nuotioilla.
Ilmoita asiaton viesti
Kaiketi paikoissa on eroja, mutta kokemukseni Vekaralta 89-90 eivät ihan vastaa tuota. Otetaan esimerkki, meillä oli yksi taistelija, joka ei vaan ollut penaalin terävin kynä, minkä vuoksi aina jotain unohtui yms.
Kun sitten ko herra järjestäytyessä pihalle haukutaan koko komppania edessä kerta toisensa jälkeen hanskan unohtumisen yms vuoksi ja peräjälkeen koko komppania juoksee ees taas kolmanteen kerrokseen lukemattomia kertoja sekä poistuu taakse ties minne, niin kyllä se vaikuttaa myös tuohon taistelijaan eikä pelkkiä päähäntaputuksia tule muilta taistelijoiltakaan.
Pahinta oli, että tuo kaveri oikeasti yritti.
Ilmoita asiaton viesti
Eihän se tuon kaverin vika ollut, kaikki pelaavat sillä kädellä joka on heille jaettu. Tupakaverien saamattomuus ihmetyttää. Eivätkö he oppineet varmistamaan, että kaverilla on varusteet kasassa?
Ilmoita asiaton viesti
Kyllä auttajiakin löytyi useita, mutta myös ikävä kyllä sitten toiseen suuntaankin toimivia. Siellä kun on aika lailla suomalaisen miehen koko kirjo, joka oli muuten ehkä hämmentävin kokemus silloisesta omasta kuplasta tullessa, mutta opetti paljon.
Aina ei aika auttamiseenkaan riittänyt sillä minuuttiaikataululla tai jäi omat kasaamatta ja lopputulema oli sama komppanialle…
Ilmoita asiaton viesti
Kyllä minä aikanaan joukkueenjohtajana tiedostin miesteni ominaisuudet; joukkueenjohtajan peruslähtökohta.
Ryhmänjohtajille pidin viikottaisen palaverin ja mm ko asiaa painotin; kaiken kaikkiaan tein selväksi, että mitään simputukseen viittaavaakaan en hyväksynyt.
Se muuten joukkueenjohtajan pitää sisäistää; purnari vai kaikkensa yrittänyt, se on se opetuksen pääperiaate, se pitää erottaa ja kokenut kouluttaja sen tietysti oivaltaa.
Viimeiset palvelusvuoteni toimin vartio-osaston (kaikki värvättyjä) johtajana; ei mielestäni periaatteessa mitään eroa varusmiesjoukkueen opettamiseen ja kouluttamiseen. Piti vain huomioida, että nämä ovat palkallisia alaisiani ja sen mukaan suhtautuminen ja sanoisin; koulutustavoitteisiini siinäkin porukassa pääsin.
Ilmoita asiaton viesti
Ihmiset kyllä tappelevat epäreilusti, jos kukaan ei estä sitä. Tällä palvelulla on moderointi-linja, mutta se huuhtelee pesuveden mukana asioita jotka minun puolestani saisivat kuulua sananvapauteen, mutta sallii kaikenlaisen nolaamisen ja nimittelyn, kuten Putinin käsikassara jne. — valitettava nyanssi tässä on se, että mitä NATO-keskusteluun tulee, päätoimittaja on näkyvästi toisen näkemyksen kannalla.
Ilmoita asiaton viesti
Sitten täytyy vain opetella sanomaan sanottavansa oikealla tavalla; jopa nimellisesti edesmenneessä Neuvostoliitossa ihmiset oppivat. Tietenkin gulagille joutuminen on vahvempi motivaattori kuin häväistyksi tuleminen tai tekstin poisto.
Ja jos mikään muu ei auta, ottakaamme oppia savolaisilta.
Ilmoita asiaton viesti
Nyt Niko puhuu asiaa. Esimerkki tähän löytyy tämän päivän uutisoinnista, tapaus Louhimies. Melkoista oli nöyryytys, jopa ministeri osallistui siihen. Enkä nyt ota kantaa ohjausmetodeihin, ainoastaan tapaan jolla ko. henkilöä käsiteltiin. Ellen väärin ole ymmärtänyt, oli melko lähellä, että meillä olisi yksi ohjaaja vähemmän. Mitä armeijaan tulee, niin – 80 syksyllä SaTR.ssä hypimme kyykkyhyppyjä käytävällä. Varusteena oli nahkasaappaat, pikkumustat, mantteli ja kaasunaamari. Samalla piti laulaa ”jänis istui maassa”
Ilmoita asiaton viesti
Kiitos, on hyvä että tuo Louhimiehen tapaus selvitetään, niin saadaan joku selvyys siihen, mitä on tapahtunut ja mitä ei. Homma lähti mediassa lapasesta ja ainakaan minä en pysynyt erää perässä.
Ilmoita asiaton viesti
Kun palvelin SaTr:ssä -73/-74, niin silloin simputusta ei sallittu. Patterin päällikkö sanoi, että sellaista ei tarvitse tehdä mitä ei ole päiväohjelmaan merkitty.
Muistan, kun alokasaikana mentiin ampumaradalle ja sinne piti mennä tahtimarssia. Kuitenkin matkalla juoksutettiin ja päällikkö oli saanut tietää siitä. Jonkin ajan kuluttua patteri oli käytävällä ja päällikkö huusi kuin leijona alemmalle kantahenkilökunnalle. Syynä oli se, että porukka joutui hikisenä olemaan pakkasessa koko päivän ja se aiheuttaa sairastumisia.
Ilmoita asiaton viesti
Usein, johtamisessa otetaan esille armeija ja sen metodit.
Myös perheissä on johtajuutta.
Oletan, että isät ovat poikiensa johtajia. He joko tukevat tai tölvivät.
Poikien itsetunnon murskaajana voi olla oma isä, niin karulta kuin se kuulostaakin.
Armeijassa, poika voi olla joko pelkuri tai voittaja.
Nöyryyttäminen on vallankäytön julmin väline. Sen voi oppia jo lapsuudessaan, mallioppimisen kautta.
Myös äidit ovat vallankäyttäjiä, enimmäkseen tyttärilleen.
Jos perheessä on useampia lapsia, äidit valitsevat suosikkinsa ja syrjityn.
Syrjitty on tytär, joka joutuu kaiken aikaa etsimään äitinsä rakkautta, mutta saa osakseen vain kritiikkiä ja julmaa kohtelua.
Perheiden sisäpiireissä tapahtuvat julmuudet, jäävät enimmäkseen ulkopuolisilta näkymättömiksi.
Siitä syystä, terapeutin tehtävänä, on lähteä tutkimaan, mitä lapsuudessa on tapahtunut ja miksi.
Ilmoita asiaton viesti
Armeijan esimerkkien käytöllä on pitkät perinteet, mutta moderni johtaminen on muuttunut monilta osin. Laitan linkin hesarin artikkeliin, on tosin maksumuurin takana ellei ole viiden viikon ilmaisartikkelin kiintiössä varaa.
”Monet kuvittelevat esimiesasemaan päästyään olevansa työntekijöiden yläpuolella. Hyvän johtajan asenteen täytyy kuitenkin olla täysin päinvastainen, sanoo johtamisen asiantuntija, emeritusprofessori ja dosentti Pauli Juuti.”
”Juuti neuvoo miettimään kolmea asiaa, joihin keskittymällä omat johtamistaidot paranevat.”
1. Palvele
”Esimiehen pitää muistaa, että hän on palveluammatissa. Hän tekee töitä toisten eteenja organisoi muiden onnistumisia, ja vastaa siitä, että näitä onnistumisia tulee mahdollisimman paljon”, Juuti sanoo.
2. Kannusta
Kannustava johtaminen poikkeaa Juutin mukaan mekanistisesta ihmiskäsityksestä, jossa ihminen tekee vain oman osansa ketjussa, eikä sitten muuta. Juuti uskoo, että ihmisissä ”uinuu” paljon enemmän.
3. Johda itseäsi
Hyvään johtamiseen kuuluu se, että ymmärtää säännöllisin väliajoin kalibroida itsensä uudelleen. Se vaatii Juutin mukaan paljon nöyryyttä.
Jos noita katsoo, niin eivät ne nyt ole aivan keskeisimpiä armeijassa vaikkei niistä haittaa ole sielläkään.
Tuo johtajuus perheessä on niin laaja kysymys etten nyt kummemmin ota kantaa. Noita kaikkia löytyy ja myös siltä väliltä. Yhä useampi perhe onneksi nykyään pystyy myös katkaisemaan sukupolvia jatkuneen ketjun. Apua vaan tuntuu olevan liian vaikeasti saatavilla.
Ilmoita asiaton viesti
Tunnen tässä kohtaa piston kylmettyneessä sydämessäni, sikäli että usein keskusteluissa tulee pistettyä ehkä tarpeettomankin syvälle, usein sarkasmilla terästettynä. Itse näen sen kehoituksena miettiä sanomisiaan vähän pidemmälle, jottei joutuisi naurunalaiseksi sanomisistaan. Siinä mielessä pilkalla tai nöyryyttämisellä on selvä sosiaalinen tarkoitus. Toisaalta ero asiattimeen pilkkaan tai kiusaamiseen on häilyvä.
Antiikin Kreikassa toisen häpäiseminen eli hybris oli vakava rikos.
Nykyaikana hybriksellä tarkoitetaan ylimielisyyttä ja itsensä ylentämistä. Usein hybris kostautuu itsestään, mutta usein myös pilkan kohteeksi joutumisena. Jos pilkassa on hyvää nähtävä, on se juuri hybriksen vallassa olevia kohteita vastaan.
Ilmoita asiaton viesti
Hyvia ajatuksia aiheesta, kiitos. Vaikka aiheesta kirjoitankin, niin sorrun myös piikikkyyteen ja sarkasmiin keskusteluissa enkä niistä aio edes kokonaan luopua. Se rajan löytäminen on vaikeaa, mutta samalla erittäin tärkeää.
Jotain eroa on toki myös kirjoittajan tai kohteen käsittelyssä – varsinkin niiden, jotka joskus pahimmillaan ovat kuvaamallasi tavalla itsensä ylentäneet. Joskus on kenties aiheellistakin saada mitä tilaa ja alkuperäinen tyyli saattaa vaikuttaa käytettävän kommentinkin sävyyn.
Ilmoita asiaton viesti
”Tuo johtajuus perheessä on niin laaja kysymys etten nyt kummemmin ota kantaa. Noita kaikkia löytyy ja myös siltä väliltä.”
Armeijajohtajuus on selkeää ja toimintatavoissa ohjelmoitua.
Perhejohtajuus on hajanaisempi.
Tutkimusta tulisikin painottaa siihen, miten perheiden valtahierarkia vaikuttaa lasten sosiaaliseen kasvuun ja tuleviin elämänvaiheisiin.
Armeija, on pojille ensimmäinen ulkopuolinen, hierarkisen vallankäytön näyttämö.
Perheiden sisäinen dynamiikka, ei voi olla vaikuttamatta myös siihen, miten nöyryyttäminen istuu itsen tai tai toisten kohteluun.
Ilmoita asiaton viesti
Aina ei kannata ”vetää kölin alta”, vaikka siihen olisi mahdollisuus.
Yli 50-vuoden takaa on jäänyt mieleeni eräs tapaus. Se nyt ei ehkä ollut nöyryyttäminen. Opettaja esitti fysiikan tunnilla laskutomituksen miten paljon menee lämpöenergiaa, kun 1 kg -20 asteista jäätä muutetaan +500 asteiseksi tulistetuksi höyryksi. Häneltä jäi jokin vaihe sitten ottamatta mukaan.
Sanoin, että ei ihan noin mene, siitä puuttuu yksi vaihe. Hän korjasi laskutoimituksen. Ehkä tuo heikensi hänen muutenkin vähäistä auktoriteettiaan. Olisin tietysti voinut tehdä tuon huomautuksen tunnin päätyttyä.
Ilmoita asiaton viesti
No, eipä tuota nyt oikein mielestäni lasketa vaikka toki opettajalle saattoi olla vähän kiusallista.
Virheistä huomauttaminen ja välillä myös ns kissan nostaminen pöydälle on tärkeää ja mielestäni toivottavaa. Merkittävän eron muodostaa sitten tapa, jolla sen tekee. Tekeekö sen vahingoniloisesti ja ilkkuen vai hyväntahtoisesti jättäen virheen tekijälle mahdollisuuden ”kunniakkaaseen” ulospääsyyn.
Ehkä merkittävää on miettiä motiivia mahdolliselle kölin alle vetämiselle. Mitä sillä voittaa? Miksi tunnen sen tarpeelliseksi?
Jos nyt ajattelee vaikkapa yritysmaailmaa ja erilaisten ihmisten kanssa toimimista, niin siellä siitä voi olla yllättävääkin haittaa, kun toinen löytyy joku päivä neuvottelupöydästä jotain hampaankolossaan. Somen kanssa toki todennäköisyys tällaiselle on pieni, mutta kannattaako aktiivisesti pyrkiä tulehtuneisiin väleihin mielipide-erojen vuoksi?
Ilmoita asiaton viesti
On olemassa paikkoja yhteiskunnassa missä nöyryyttä tarvitaan enemmän ja alistumista yhteisön normeihin. Tällaisia paikkoja on erityisesti armeija,
Onko nöyryyttäminen sitten paras keino opettaa nöyryyttä, tai opetella sitä, on toinen juttu ja kinkkinen juttu. Nöyryyttäminen voi myös kasvattaa uhmaa ja tuhota yhteisöllisyyttä.
Joissain tilanteissa myös tarvitaan yksilöllistä päätöksentekoa ja johtajan auktoriteetin hylkäämistä.
Joskus nöyryys on hyvästä ja auktoriteetin uhmaaminen pahasta, joskus on päinvastoin. Kinkkinen juttu.
Ilmoita asiaton viesti